Kädet

Kädet

Sen minä totisesti sanon ja ääneen huudan, että ilmassa oli suuren purjehdusjuhlan tuntua tuona kesäisenä perjantai-iltana kaksinpurjehdusluokan lähtiessä vaativalle matkalleen venäläisen saaren ympäri. Kautta aikain ensimmäinen Suursaaren kaksinpurjehdusluokka oli kerännyt lähtöviivalle kaikkiaan kahdeksan toinen toistaan nopeampaa purtta mittelemään taitojaan tuossa purjehduksen ehdottomassa kuninkuuslajissa. Joukon yhdeksäntenä matkaan lyllersi Low, jolla on paha tapa innostua kaikenlaisista purjehdushömpötyksistä, vaikka taitotaso ei tälläkään kertaa mitenkään vastannut vaativan kisan, noh, vaatimuksia.

Sääennusteet povasivat perinteistä keikkaa. Menomatkalle oli luvassa reipasta spinnuttelua ja paluumatka puskettaisiin vastatuuleen. Niille satunnaisille lukijoille, jotka eksyivät näille sivuille kissavideoita etsiessään, kerrottakoon, että purjeveneellä ei varsinaisesti pääse vastatuuleen. Purjeveneen purjeita voi verrata ladon oviin, jotka auki ollessaan heiluvat tuulessa. Tuo ns. läpätysvoima vie venettä eteenpäin. Asiaa voisi verrata hauen räpylään, joka vinhasti vedessä vispatessaan tuottaa eteenpäin suuntautuvan voimakomponentin. Tuulen ollessa kovin vastainen eivät ovetkaan heilu ja vauhti pysähtyy. Siis jotenkin näin naapurini Yrjö asian selitti, ja minulla ei varsinaisesti ole mitään syytä epäillä Ykän sanomisia. Teknikkokoulun käynyt ja kaikkea.

Startti oli tuttua Lowia. Missasimme starttikellon ja oikean lähtöajan ollessa aavistuksen hakusessa, otimme käyttöön varmat päivät -taktiikan. Ilmeisesti muut veneet ottivat vieläkin varmempia startteja, sillä livahdimme taipaleelle venepäästä muutaman metrin myöhässä. Salona 34 -tyyppinen kilpapursi Ramdata lähti johtamaan joukkoa kohti ensimmäistä kääntöpistettä, Melkin punapoijua.

Tuuli lähtösuoralla oli senverran vastainen, että luotimme genoan läpätysvoimaan emmekä vaihtaneet codeen. Mittakirjakomissaarille tiedoksi, ei se oikeasti code ole, mutta sanomme sitä purjetta codeksi, kun se kuulostaa hienommalta! HP1030 Lilyan nosti genaakkerin heti startin jälkeen ja taisipa joku muukin genaakkerivene hyödyntää lentävän kolmiopurjeen ylivoimaan. Finnflyer 36 Vindungen siirtyi kärkiryhmään ja J/109 Ipanema yritti yläkautta ohi, mutta pidimme epelit takana ainakin Melkille asti.

Käärmesaarten nakkiportin jälkeen Ramdatakin nosti spinaakkerin ja toimenpide aiheutti keskustelua myös Lown miehistössä. Venevauhti tuntui kuitenkin kohtuulliselta, emmekä viitsineet mailin matkalle aloittaa juoksentelua.

Melkiltä aukesi kaakkoon sojottava pätkä Hramtsowin tutkamerkille. Kärkiryhmän muodostivat Vindungen, Ramdata ja Lilyan. Low taapersi neljäntenä ja Ipanema läähätti peräpeilissä kiinni. Jälkijoukon muodostivat J/97 Jolly, Guy 33 Blanca, X-79 Herring Rouge ja H-35 Merianna. Napakka tuuli teki matkateosta vauhdikasta ja yhteen ääneen päivittelimme, että purjehdus on tosi hieno tapa viettää vapaa-aikaansa. Taisimmepa syödä ensimmäiset eväsleivätkin.

Avomeripurjehduksessa ruoka näyttelee juominkien ohella tärkeää roolia. Koskapa kirjoittelen toisinaan myös suosittua ruokablogia, tai siis olen joskus ainakin miettinyt kirjoittavani, niin jaan nyt kaikkien iloksi oivallisen eväsleipäreseptin.

Tarvikkeet:

  • 2 palaa ruisleipää
  • paketti meijerivoita
  • ihraa
  • juustoa
  • yksi paistettu tai keitetty kananmuna

Valmistus:

Aseta ruisleivät pöydälle. Leikkaa voikimpaleesta noin sentin viipaleita ja aseta viipaleet toiselle leipäpuolikkaalle. Leikkaa ihrakimpaleesta noin sentin viipaleita ja aseta viipaleet voiviipaleiden päälle. Taiteile lopuksi juusto ja kananmuna ihran päälle ja aseta viipale leipää kanneksi. Tästä maistuvasta snäcks-tyyppisestä makupalasta irtoaa massiiviset 3200 kilokaloria, mikä vastaa toimistotyöntekijän kahden päivän energiatarvetta. 

Tein kahdeksan eväsleipää. Söin kaikki itse. Jotenkin ähky olo ja rinnasta vihloo.

Hramtsowilla oli ensimmäisen spinnumanon vuoro. Nostelimme purjevaatekaapista valitun kevyen lenssispinnun ja nosto-operaatio sujui mitenkuten. Veneen autopilotti ei oikein osaa ajaa aallokossa suoraan ja muutama broutsi vaadittiin ennen matkan jatkumista. Oikeastaan koko autopilotti on aikas turha näissä tuplatassutouhuissa. Kryssillä se ei osaa mitään ja lensseillä kapistus on turhan epäluotettava. Siis ainakin semmoinen Lowssa oleva Raymarine-merkkinen autopilotti. Kait niitä parempiakin on, mutta lukittava ratti olisi varmaan luotettavampi ja nopeampi. Koko reissulla käytimme autopilottia lähinnä silloin, kun vastuullisen pinnamiehen piti päästä tarpeilleen siihen peräpeilin tuntumaan.

Spinnuajo rapsakassa tuulessa ja surffiaallokossa on mahtavaa. Läpsimme ylävitosia ja nautimme vauhdista. Pieni pessimistinen piru olkapäällä tosin muistutteli onnen häilyvästä luonteesta, ja niinhän siinä kävi, että itku lyhyestä ilosta. Tuulenpuoleinen spinnun säätönaru irtosi puomin päästä. Tilanne ei näyttänyt mitenkään dramaattiselta ja laidalla haikannut Juha komensi keulagasti-Juhan kiinnitystoimiin. Jotenkin vaan koko operaatio epäonnistui ja tuulen tai aallon tai kohtalon ilkikurisen käden heilauttaessa venettä spinnu kietoutui etustaagiin tiukemmin kuin limainen keski-ikäinen purjehtijasetä lavatanssipartneriin. Alashan se spinnu oli kiskottava ja koko operaatioon selvittelyineen tuhrautui varmaan vartti. Onneksi vene nyt sentään kuljeskeli oikeaan suuntaan. Etustaagin vapautuessa ikeestä nostimme geen ja hetiperään coden. Aikanaan spinnukin oli pakattu nostokuntoon ja teimme uudelleen gee-ylös-code-alas-spinnu-ylös-gee-alas-hauko-happea -operaation. Koko tapahtuma oli hyvänä muistutuksena siitä tosiseikasta, että DH-touhuissa mokat maksavat ajallisesti paljon enemmän kuin täysmiehistöllä purjehdittaessa.

Söimme eväsleivät ja jatkoimme kohti Kalbodagrundia.

Sääreititysohjelmat antoivat hiukan ristiriitaisia vinkkejä siitä, mitä Kalbiksen jälkeen pitäisi tehdä. Osa malleista oli rumppiksen kannalla, kun taas oikeistolaisemmat mallit ehdottelivat koukkausta oikeaan, siis etelään. Päätimme pysyttäytyä lähellä rumppaa ja tarkkailla tilannetta. Genaakkerivene Jolly ajoi selvästi alemmaksi ja edessä mennyt Vindungen aikalailla samoja kulmia kuin Low. Muista veneistä meillä ei ollut tietoa, kun emme jaksaneet sen träkkerisivun kanssa pelleillä.

Valot palasivat kisanäyttämölle joskus kolmen jälkeen ja aamuyöllä tuuli sammui ennusteiden mukaisesti. Silloin alkoivat vaikeudet. ORC-tasoitussääntöön optimoitu spinnu oli selvästi alitehoinen ja veneen omistajataho kirosi jälleen kroonista rahapulaa, joka oli keväällä torpannut toppispinnukaupat. Siis lyssissähän kannattaa vene varustaa niin isoilla purjeilla kuin nauramatta pystyy. Sakko kohonneesta tasoitusluvusta on kuittaantuu moninkertaisesti kesä-Suomen kevyissä puhureissa.

Kotkan Portilla Ipanema kiskoi parilla jiippiparilla hurjan eron ja kovaa kulkenut Jolly oli kaukana horisontissa. Muiden veneiden sijainneista ei ollut tarkempaa tietoa, mutta arvelimme olevamme pökiä. Arvaus oli aika hyvä. Keskustelimme lyhyesti keskeytyksen mahdollisuudesta ja läheisen Kotkan huveista. Kello oli niin vähän, ettei baariinkaan olisi vielä päässyt, joten jatkoimme matkaa. Kello oli siis oudon vähän! En muista, että olisimme koskaan olleet niin aikaisin Kotkan portilla.

Saaren kierros sujui yllättävän vauhdikkaasti, vaikka tuuli oli olematon. Pohjoispuolella vanha maininki tappoi tehokkaasti vauhdin, mutta saaren itäpuolella vesi oli tasaisempaa ja rajusti leikkailemalla spinnukin veti lähes tyydyttävästi. Teimme aamiaiseksi maistuvat purkkipastat ja torkuimme aamu-unia vuorotellen.

Eteläkärjen lähestyessä yritimme muistella niitä saaren kiertoon kehitettyjä nyrkkisääntöjä, mutta mitään ei tullut mieleen. Ajoimme siis suhteellisen kauas länsireunasta ennen vendaa luoteeseen kohti Porttia. Ipanema ilmestyi jostain etelästä. Olivat ilmeisesti ajaneet tosi kauas rannasta ja juuttuneet johonkin paikalliseen pläkään. Länsilaita olikin sitten kilpakryssiä Ipaneman kanssa viipyilevän hedelmäisessä 2-3 solmun tuulessa. Puristimme ensimmäisenä merkille ja hiukan kaipasimme vanhoja hyviä aikoja, jolloin saattoi radiosta kuunnella väliaikailmoituksia. Träkkeri on kyllä kiva lisuke, mutta paljon hauskempaa oli antaa veharilla ilmoituksia ja kuunnella muiden raportteja. Oli jotenkin aina niin ammattimainen olo. Hymiö.

Portilta alkoi kauan odotettu keskituulen kryssipätkä. Keskituulen kryssi on parasta, mitä veneellä ja veneessä voi tehdä! Piti toki kokeilla ensin codea, mutta eihän sen kulmat riittäneet lähellekkään Kalbista.

Paluumatkan sääreitityksistä ei ollut paljonkaan apua, koska unohdimme tehdä sen, ja matkapuhelinverkko ei toiminut sen vertaa, että uusien grib-tiedostojen imurointi olisi onnistunut. Luotimme simpanssiin ja ajelimme siksakkia aluevesirajan ja etelässä sijainneen kuvitteellisen rajan välillä. Tuo aluevesiraja on ordereissa määritelty raja, jota ei saa ylittää. Ilmeisesti ihan turha sääntökohta, sillä tänäkin vuonna kasapäin veneitä seilasi rajan väärällä puolella ja huolimatta träkkeriseurannasta järjestäjät eivät mitenkään puutu asiaan. Noh, ensi vuonna ajellemme Tiiskerin pohjoispuolelta, jos reititysohjelma niin ehdottaa. Niin tai näin, geeykkönen antoi upeasti voimaa pienessä terävässä aallokossa ja kuten todettua, kryssiminen on upeaa!

Kalbodagrundin lähestyessä näimme yllättäen Jollyn aivan iskuetäisyydellä. Jollyn näkeminen toi jotenkin jollyn fiiliksen ja kryssiminen oli entistä kivampaa. Kalbiksella Reval Cafe punnersi ohi ja Ipanemakin oli puikahtanut jossain välissä edelle. Jollyn lisäksi muita veneitä ei paljoa näkynyt.

Kalbodagrundilta alkaa aina maalisuora. Tai ainakin se tuntuu siltä. Lounaistuuli ei riittänyt Hramtsowille ajoon, joten paukutimme niin kovaa kuin nousukulmat antoivat myöden ja lähempänä Hramtsowia teimme muutaman korjaavan tikin. Eväitäkin oli vielä runsaasti jäljellä ja kaikkiaan näytti siltä, että kierroksesta tulisi tällä kertaa suhteellisen nopea, kaikista vähätuulisista hetkistä huolimatta.

Hramtsowilla kulmat aukesivat kohti Katajaluotoa ja Melkkiä. Pohdimme coden nostoa, mutta apparikulmat näyttivät aika haastavilta ja geekin tuntui olevan tehtäviensä tasalla. Jatkoimme genoalla ja jälkiviisastelimme myöhemmin, että olisi pitänyt edes koittaa sitä codea.

Kataluodon välittömässä läheisyydessä venevauhti laski kuin juopuneen moraali. Digitaalinäytön viisari tipahti ensin kuudesta kolmeen. Emme ahdistuneet, sillä kolmekin solmua on ihan reipas vauhti purjeveneelle. Siis noin kuusi kilometria tunnissa. Siis samaa vauhtia, mitä tässä muutaman vuoden päästä päästellään rollaattorilla. Noissa vauhdeissa tupeekin pysyy kuminauhatta päässä!

Melkin rannikolla vauhti tipahti solmuun. Purjehdus tuntui äkkiä ihan paskalta lajilta ja mieleen tuli, että voishan sitä paremminkin aikaansa käyttää kuin kellumalla paikoillaan jossain täysin identtisiltä näyttävien saarten välissä. Melkin kääntöpoijun saavuttaminen ja kiertäminen oli jo todella tuskaisaa ja Käärmisten nakkiportilla vauhti pysähtyi kokonaan. Koneella kotisatamaansa ajanut Ramdata nostatti lowilaisten vitutuskäyrän ruffin katosta läpi. Päätimme nyt kuitenkin vielä hetkisen odotella tuulta. Reilun tunnin rykimisen jälkeen olimme edenneet sata metriä Haukilahden suulle. Ainoaksi jännittäväksi hetkeksi voinee laskea sen, kun koko miehistö nukahti ja vene kellui kohti karikkoa. Jossain vaiheessa pinnavastuullinen raotti hiukan silmiään ja väänsi rattia.

Parisataa metriä ennen maaliviivaa tiimiltä sitten paloivat kollektiivisesti hihat ja totesimme, että turha täällä on kellua, kun voittoon ei ole mitään mahdollisuuksia ja pökätilakin näyttää aika varmalta. Ipanema päätyi samansuuntaiseen ratkaisuun. Veivasimme koneen käyntiin, laskimme purjeet ja kävimme palauttamassa träkkerin Haukilahteen. Hoskille pötpöttaessämme merituuli oli noussut. Kuinkas muutenkaan.

Hieno retki kaikkiaan. Vene kulki ajoittain ihan mallikkaasti ja aurinko paistoi. Purjehdus on toisinaan tosi upeaa. Toisinaan ei. Vähän niinkuin elämä itsessään. Niin kai sen kuuluukin mennä.

Onnittelut koko DH-skenelle. Vuonna 2019 Haukilahden starttiviivalla on yli 20 venettä!